Syyskuussa Instagram Travel Thursdayn teemana on instan omakuvat. Ei ihan omin juttuni, sillä itsestäni puhuminen tai kirjoittaminen sujuu multa aika tavalla luontevammin kuin oman lärvin postaaminen someen. Puhumattakaan siitä että ylipäänsä ottaisin selfien. Mikään ei ole yhtä vaivaannuttavaa. Mutta en mä kuvattavana olemista inhoa, se on mulle itse asiassa ihan ok. Harvemmin vaan tulee jaettua kuvia, joissa olisi ylipäänsä joku ihminen. On sinne instagraminkin virtaan silti muutama otos minusta päätynyt.
Kuten artikkelikuvassa näkyvä miehen kameraan tallentunut hetki, jossa ihastellaan auringonlaskua Albaniassa.
Koska tykkään edelleen enemmän sanoista, käytetään tilaisuus hyväksi ja paljastetaan tässä kuvien lisäksi muutakin minusta. Blogeissa on viime aikoina kiertänyt 8 paljastuksen haaste, johon minäkin siis tartun.
Kuvassa aito peiliselfie kahden vuoden takaa Hampurista. Oikeen kato Reeperbahnilta.
Uskallan esiintyä
Nuorempana tuli jopa juonnettua kaikenlaisia kissanristiäisiä, eikä esiintyminen ole nykyäänkään mikään ongelma. En mä itseäni lavoille tyrkytä, mutta jos tilanne osuu kohdalle, niin mikä ettei. Kuvassa olen Meksikossa hotellin iltashow’ssa merirosvon äiti, jonka hän on halunnut paikalle viimeisenä toivomuksenaan. Oltiin aikaisempina iltoina lohduteltu mukaan joutumisen pelossa olevaa tytärtä, että yleisön joukosta poimitut tyypit on valittu etukäteen ja päässeet harjoittelemaan. Juu ei. Siitä vaan katsomosta suoraan lavalle, vuorosanat sekä espanjaksi (jota en osaa) että englanniksi, ja show pystyyn.
Mun on vaikea hassutella
Edellisestä huolimatta hassuttelu ja hölmöily ei ole mulle kovin helppoa. Välillä mietin olenko vähän tylsää seuraa, kun en halua heittäytyä. Mä en ole se tyyppi, joka poseeraa kuvissa hassu ilme naamallaan, ja rutistaa rennosti kaverinkin kainaloon. En ole se tyyppi, jonka kanssa tanssitaan villisti letkajenkkaa ”koska se on vaan niin siistiä”. Enkä sekään, joka on intopiukeena kokeilemassa kaikkea uutta. Mutta koska olen riittävän vanha, ymmärrän että joskus on vaan annettava mennä. Heittäydyttävä ja unohdettava, ettemmää tykkää leikkiä (mutta ei niitä hetkiä hyvänenaika sentään instassa julkaista).
Tämä kuvan rohkea heittäytyminen on aito selfie, otettu Keski-Eurooppaan suuntautuneen roadtripin viimeisenä päivänä Münchenissä.
Olen naimisissa nuoruudenrakkauteni kanssa
Olin just täyttänyt 11, kun muutettiin Porista Luvialle. Vanhempieni päätös osoittautui yhdeksi elämäni suurimmista käännekohdista, sillä hyvin nopeasti tunsin kuuluvani sinne. Vaikka ei se mun tuleva aviomies tehnyt hommaa helpoksi. En usko, että ensikohtaamisen jälkeen on ollut montaakaan hetkeä, jolloin me ei oltais oltu tietoisia toisistamme. Voitte vaan kuvitella miten se ilmenee viidesluokkalaisen pojan käytöksessä. Rakkaudesta ne hevosetkin jne. No, kasiluokalla seurusteltiin ja lukiossa tanssittiin yhdessä vanhojen tanssit. Valehtelin tosin silloiselle poikaystävälle, että parit arvottiin. Anteeksi. Lopulta päädyttiin kimppaan vuonna ’95, johon se siinä vaiheessa jo entinen poikaystävä totesi, että ”toteutit sitten monivuotisen haaveesi”. Niin tein. Ja sitä en pyydä anteeksi.
Kuvassa ollaan tyttäremme kanssa Portossa viime kesänä, jossa kiivettiin katsomaan auringonlaskua Torre dos Clérigosiin. Muu perhe onneksi osaa hölmöillä, ja saa minutkin välillä harhautettua mukaansa.
Haluan asua kerrostalossa
Olen asunut yhteensä neljässätoista eri osoitteessa. Synnyin Porissa, kasvoin Luvialla ja kävin leikkimässä kotia Lahdessa sen entisen poikaystävän kanssa. Palasin opiskelemaan Poriin ja nyt aikuisena elämä on rakentunut Helsinkiin. Luvian rivitalovuosia lukuunottamatta olen aina asunut kerrostalossa, tässä nykyisessä lähes 15 vuotta. Mulle koti ei tarkoita mitään kiinteää paikkaa, joten ihan hyvin saatan muuttaa vielä montakin kertaa. Mutta melkoinen ihme pitäisi tapahtua, jos joskus päädyn maalle omakotitaloon.
Maalla matkustamisesta sen sijaan nautin, ja pikkupaikat on ihan parhaita retkikohteita. Tässä Saanan ottamassa kuvassa selvitellään miksi Merikarvia on syytä nostaa maailmankartalle.
Mulla on (ollut) monta lempinimeä
Töissä ne kutsuu mua aivan liian usein Hansuksi ja sen seurauksena myös Pirreksi. Toisinaan olen Mäkimaa (tähän en ole keksinyt selitystä). Joskus myös Haukansilmä (okei, olen saattanut joskus hieman huomautella jostain pikkujutuista). Entisessä duunissa olin kaikille Hanski, ja toisille olen sitä yhä edelleen. Ja teininä Hantta, paitsi parhaan ystävän isälle Pipo-Hantta, koska en ikinä käyttänyt pipoa. Nykyisin lempinimien käyttö on vähentynyt, ja useimmiten mua kutsutaan ihan vaan omalla nimelläni. Mikä oikeastaan on vähän tylsää.
Kuvan palikkaleikki on kuvattu Ravintola Másin pöytävarauksesta. Aika hauska idea.
Mä olen lukenut Harry Potter -kirjat ainakin neljä kertaa
Lukeminen on aina kuulunut mun elämään. Pikkutyttönä kahlasin läpi suurinpiirtein kaikki pikkukirjaston nuortenkirjat ja istuin tuntikausia mummulan vaatehuoneessa lukemassa Aku Ankkaa. Tykkäsin jostain syystä vetäytyä omaan rauhaan.
Nykyään luen lähinnä dekkareita ja viihdekirjallisuutta, kun ne ovat niin helppoa luettavaa. Joskus joku muukin kirja onnistuu koukuttamaan, ja aina silloin päätän lukea taas enemmän ”laatukirjallisuutta”. Kunnes tulen kirjastosta ulos uusimman himoshoppaajan kanssa. Ja mikäs siinä, ei lukemisesta kannata ottaa suorituspaineita. Venäläisten klassikoiden vaihe oli jo lukiossa, ei niillä enää tarvitse itseään kiusata. Ylivoimaisesti eniten olen kuitenkin nauttinut Harry Potterin maailmaan uppoutumisesta, ja kirjasarja on meillä edelleen ahkerassa käytössä. Joku osa on aina kesken, useimmiten tyttärellä.
Kuvassa olen malttanut kerrankin jättää Aku Ankat kotiin, kun olen päässyt ekalle ulkomaanmatkalle Ruotsiin.
Mun lempimaisemaan kuuluu vuoret
Huomaamattani vuoristosta on tullut mulle loputtoman kaipuun kohde. Mietin pitkään mikä teki edelliskesän reissukohteesta Portugalista sen, ettei se kokonaisuutena oikein säväyttänyt. Siitä huolimatta että Porto vei ihanuudellaan jalat alta ja päädyimme reissulla moniin muihinkin upeisiin paikkoihin. Lopulta oivalsin sen johtuvan kunnollisen vuoriston puuttumisesta. Virhettä on paikkailtu tänä vuonna Pyreneillä, Albaniassa & Kreikassa ja Norjassa. Maisemissa, joissa sielu lepää.
Kuvassa olen Geirangerissa, Norjassa. Ajeltiin sinne työkaverin kanssa vapaapäivänä, ja reissu oli todellakin tuhannen ajokilometrin arvoinen.
En osaa laulaa
Kadehdin suunnattomasti ihmisiä, joille on suotu ääntä ja sävelkorvaa. Mä kuulen musiikin hienosti päässäni, mutta suusta ulos tullessaan sävel on muuttunut epävireiseksi ja biisi tunnistamattomaksi. Toisaalta mua myös ärsyttää ihmiset, jotka väittävät etteivät osaa laulaa, vaikka todellisuudessa eivät vaan kehtaa. Hymisevät suutaan vähän aukoen, kun voisivat ihan hyvin antaa mennä kunnolla. Se on melkein yhtä suututtavaa kuin oman saunan käyttäminen varastona. Laulat, jos osaat ja saunot, jos on mahdollisuus.
Kuvassa en tee kumpaakaan, vaan keinun leikkisästi Kokkolan Tankarin majakkasaarella.
Tässä nämä minun suuret paljastukseni. Koska toisten ihmisten elämän urkkiminen on aina kiinnostavaa, tässä vielä linkkejä muutamiin matkabloggaajien paljastuskirjoituksiin.
- Hätälasku: Tätä et tiennytkään, 8 suurta paljastusta minusta
- Viherjuuria: 8 faktaa minusta
- The present is perfect: 8 faktaa minusta
Tämä postaus on osa Instagram Travel Thursday -tempausta, jonka vetäjinä toimivat matkablogit Vagabonda ja Travellover.
Instagram Travel Thursday on joka kuukauden ensimmäisenä torstaina vietettävä blogitempaus, jonka tarkoituksena on vahvistaa Instagramia matkainspiraation ja -tiedon levittämiskanavana.
21 comments On Puhutaanko vähän minusta: 8 jymypaljastusta
Minäkin olen laulutaidoton! Kotona lauleskelen silti, ja alkuun poikaystävän kanssa yhteen muutettuani ihmettelin kun se yhtyi aina lauluun määkivällä ja epävireisellä äänellä. Kunnes tajusin, että hän luuli minun tarkoituksella laulavan niin ja halusi vain yhtyä ”vitsiin”!
Hauska lukea näitä paljastuksia, saatanpa laatia minäkin oman paljastuspostauksen 🙂
Vai luuli hän sitä vitsiksi ? Toisaalta en ihmettele, sillä vitsiltä sen mun laulaminenkin taitaa kuulostaa
Näitä paljastuksia oli tosi kiva lukea ja ihan eri tavalla ”tutustui” sinuun.
Laulaminen on harjoittelemalla opittava taito. Toki aikuisena se vie enemmän aikaa kuin jos jo lapsena on opetellut. Olen itse päässyt todistamaan täysin laulutaidottoman tietä kuorolaulajaksi ja niin se vain onnistui päälle 40-vuotiaanakin. Tämä ja musikaalisuus on aihe, josta voisin suomalaisille saarnata enemmänkin ja teenkin sitä omille opiskelijoilleni :D.
Oikeestiko laulutaidottomasta? Ymmärrän että taito vaatii treenaamista, mutta tuntuis tosi vaikealta aloittaa tästä tilanteesta uskoen, että jonain päivänä se sävel ei karkaakaan.
Aivan ihana lista ja hauskoja paljastuksia!
Tuo teidän rakkaustarina on kyllä aika mahtava <3 Onnellisia yhteisiä vuosia jatkossakin!
Kiitos❤. Mä olen onnellinen, että me ollaan kasvettu miehen kanssa samaan suuntaan. Kun yhtä lailla olis voinut käydä toisinkin.
Toinen vastaavan tyylinen rakkaustarina, minkä tiedän: lukiossa samalla luokalla oli yksi Tiina, joka itseasiassa lukioaikana meni kihloihin yhden Jarin kanssa. Jari perheineen oli aikanaan muuttanut samalle pihalle, missä Tiina asui ja Tiina (n 10v silloin) oli sanonut Jarin nähdessään, että ”Tuon mä haluan isona mun mieheksi.” Ne alkoi seurustella teininä. Välillä riitelivät, erosivat ja palasivat yhteen. Nyt ovat kuulema naimisissa ja lapsiakin tullut. 🙂 Ja lukiosta on aikaa 20 vuotta..
Monella on lapsena toiveammatti, miksei siis toivepuolisokin?
Hei hauskaa, itsekin osallistuin Instagram Travel Thursdayhin haasteella. Näitä on tosi mukavaa lueskella. En nyt tiedä olivatko omani mitään jymypaljastuksia, mutta asioita kuitenkin, joista en ehkä blogissa ole ennen puhunut. Tässä linkki jos innostunut kurkkaamaan http://www.paulagaston.com/viinilaaksonviemaa/8x-tata-et-tiennyt-minusta
Nuo Norjan maisemat on kyllä mielettömät!
Kävin heti lukeassamassa! Tämä oli oiva tilaisuus yhdistää kaksi toisiaan täydentävää juttua. Mäkin saatoin hieman liioitella otsikossa niiden jymyjen suhteen?
Minähän olen naimisissa myös ensirakkauteni kanssa! Tosin välissä heilasteltiin 12 vuotta eri suunnissa ja melko tarkkaan 10 vuotta sitten polut taas kohtasivat.
Voi miten hauskoja lempinimiä! Minulla on ollut niitä kans hirveästi ja nykyisin kaikki kutsuvat minua vaan Katiksi. No, muutama nostalgikko vielä käyttää vanhaa lempinimeä Kassu.
Ihana yhdistelmä paljastuksia ja selfieitä! <3
Mikähän siinä on, että aikuisena lempinimet jäävät pois käytöstä? Pitääkin alkaa kapinoimaan tätä vastaan ja keksiä ihan uusia nimiä.
En olekaan tajunnut, että olet satakunnasta! täällä myös yksi vuorifani. Siksi ihan prota olisi päästä Norjaan.
Ehta satakuntalainen. Siksi mä niin innokkaasti olen tyrkyttämässä Satakuntaa maailmankartalle!
Näitä paljastuksia on niin hauska lukea! 😀 Ihana tuo teidän rakkaustarina! Ja samaa mieltä lauluäänen ja saunan käytöstä! 😀 Kiitos linkkauksesta!
Tykkään myös lukea näitä, ja välillä on mukava kirjoitella tällaisiakin juttuja.
Heh, Geirangerin meinasin itsekin mainita kun tuota merkintää luin. ^^ Näyttää paikalta, joka menee meidän listalle.
Itse en ole kovin innostunut esiintymisestä, mutta reissuilla sinne on aina välillä päätynyt, esim Nizzassa katutaiteilijan näytelmän osaksi, Kuubassa hotellin iltaohjelman lavalle tanssiesitykseen ja Ylläksellä standup showssa lavalle britin seuraksi. 🙂
Hah, nuo reissuesiintymiset on kyllä hauskoja muistoja!
Geirangerista löytyy blogista juttuakin. Tehtiin sinne vähän erikoinen pistäytyminen, ja joskus olis kiva päästä noille seuduille vähän pidemmäksi aikaa.
https://www.rantapallo.fi/duunireissaaja/2017/06/01/igtt-tuhat-kilometria-norjaa/
Oman auton mahistakin jo tsekattiin Geirangeriin – Uumaja on tästä vastapäätä lautalla ja siitä 995 km Ruotsin halki… Ja harmittavasti vähän eri suunnalla kuin Lofootit, joista vaimo olisi myös kiinnostunut. No, mutta meni tuo blogilinkki talteen mun Norja-folderiin. 🙂 Rohkeaa meininkiä teillä – me ei uskallettaisi jättää auton löytymistä kentällä kysymisen varaan. 😀
Oi mikä rakkaustarina! <3
Kuulen tänään ensimmäisen ja toisen kerran koko elämässäni Geirangerista ja olen jo rakastunut siihen. Minun on päästävä sinne. Mieluiten mahdollisimman pian. Mutta kuulemma talvella ei kannata.
Kiitos, me ollaan oltu rakkauden suhteen onnekkaita❤
Ja mitä tulee Geirangeriin, niin sinne ajetaan hienoja teitä pitkin, ja talvi ei tosiaan taida olla parasta aikaa. Toisesta suunnasta tuleva Trollstiegen on jopa suljettu talvikuukausina, ja avautuu vasta kun tiellä on turvallista ajaa. Viime vuonna se oli avattu vain muutamaa päivää ennen meidän reissua toukokuun lopussa. Maisemat olivat upeat, vaikka räntäsade peitti harmittavasti näkymät Dalsnibbalta.
Sliding Sidebar
Blogin kirjoittaja
Moi, mä olen Hanneli!
Olen lähtöisin Satakunnasta, mutta jo kauan sitten Helsinkiin kotiutunut.
Blogini kertoo patikkapoluista, autolomista, pikkukylistä, patikkapoluista ja luontokohteista eri puolilla kotimaata ja Eurooppaa.
Reissaan mieluiten roadtrippaamalla, ja rakastan vuoristoa, mutkateitä, keskiaikaisten kylien kapeita kujia ja helppoja patikkapolkuja. Enkä koskaan kieltäydy hyvästä ruuasta ja viinistä.
Viime aikoina olen hurahtanut retkeilyyn ja retkiruokaan. Aloitin eräopasopinnot Eräkarkussa 1/22 ja retkikokkailuja voit seurata minun ja ystävieni instatilillä @100retkireseptia
Kiva kun olet mukana!
Tutustu sisältöön
Arkistot
Hae blogista
Tietosuoja