Víkin musta hiekkaranta Reynisfjara ja Dyrhólaeyn majakka

Aloitetaan juttusarja ainutlaatuisesta Etelä-Islannista kertomuksella Víkistä, mustista hiekkarannoista, basalttikiviluolista ja siitä, miten pikkuisesta vuokra-autostamme kuoriutui neliveto.

Vík, viralliselta nimeltään Vík i Mýrdal (lahti suolaaksossa), on Islannin eteläisin, lämpimin, sateisin ja tuulisin kylä. Asukkaita siellä on 318. Haastava ilmasto tekee rannasta vaarallisen, joten kylässä ei ole satamaa eikä meressä kannata uida. Mutta jotain erityisen kiinnostavaa Víkissä on, nimittäin häkellyttävän komeat mustat basalttikivestä muovautuneet hiekkarannat ja merestä nousevat massiiviset laavakivet.

2020-01-28_07-22-27

Islanti on vulkaaninen maa, eikä täälläkään tulivuoren läsnäoloa voi hetkeksikään unohtaa. Viereisen jäätikön uumenissa lymyilee pahamaineinen Katla, jonka odotetaan purkautuvan lähitulevaisuudessa. Edellisestä purkauksesta kun on kulunut jo 99 vuotta. Vieressä on myös Eyjafjallajökull, tulivuori jonka purkauksesta tuulien mukana Eurooppaan levinnyt tuhka lamaannutti lentoliikenteen vuonna 2010. Islannin sisäiseen lentoliikenteeseen sillä ei ollut juurikaan vaikutusta, koska tuulet kuljettivat tuhkan nopeasti pois Islannista.

Mustat hiekkarannat Vikurfjara ja Reynisfjara

Monet Islannin upeista luonnon upeimmista nähtävyyksistä sijaitsee kätevästi maata kiertävän kehätien lähistöllä, ja kiireisempikin matkailija ehtii nähdä mustan hiekkarannan pysähtymällä Víkin N1 huoltoasemalla, ja kävelemällä siitä viereiselle Víkurfjaran rannalle ihmettelemään alueen tunnetuimpia laavakivimuodostelmia. Tarinoiden mukaan Reynisdrangar (“peikkokalliot”) muodostuivat, kun kolme peikkoa eivät ehtineet rannalle varjoisaan aikaan, vaan aamuauringon ensisäteet jähmettivät heidät kiveksi. Toinen tarina puhuu romanttisemmin peikkopariskunnasta ja heidän laivastaan. Tämä epäromantikko uskoo ekaan versioon. Pahoilla teillä oltiin ja kiinni jäätiin.

2020-01-28_07-26-50


Suosittelen kuitenkin varaamaan Víkille pikapysähdystä enemmän aikaa, ja suuntaamaan kukkulan toiselle puolelle Reynisfjaraan. Tien nro. 215 päästä löytyy nimittäin todellinen aarre: mustalla rannalla sijaitseva mielettömän kokoinen basalttikiviluola. Näin mielikuvissani viikingit kätkemässä ryöstösaaliitaan, kuvittelin kuinka meri on pauhannut arvaamattomasti ja miten vaarallisten seikkailujen uuvuttamat merimiehet ovat viimeisillä voimillaan vetäytyneet luolan suojaan.

Nykyään meren arvaamattomuus uhkaa lähinnä turisteja, jotka eivät usko rannan varoituskylttejä merivirtojen voimistamista aalloista. Tällainen sneaker wave vaati viimeisimmän uhrinsa tammikuussa 2017.

2020-01-28_07-28-14
2020-01-28_07-26-18
2020-01-28_07-27-30

Reynisfjara, kuten koko Islannin maaseutu, on mielenkiintoinen sekoitus perinteitä ja turismia. Vanhat maatilat pysyvät tiukasti paikoillaan, eikä niiden elämää hetkauta turistibussit tai tuhkapilvet. Luonnon armoilla ollaan ja se hyväksytään. Jyrkät kallioseinämät houkuttelevat tuhansia lintuja pesintäpuuhiin, ja myös lampaat laiduntavat käsittättömissä korkeuksissa. En tajua miten ne pysyvät siellä.

Matkailuunkin on panostettu. Parkkipaikka on iso, ja ainakin näin keväällä siellä oli hyvin tilaa. Rannan tuntumassa on tarjolla majoitusta ja ravintola Black Beach, jonka tarjonta oli lähinnä uppopaistettua sitä ja tätä.

Hurjapäiden Dyrhólaey

Kolmas syy pysähtyä Víkissä siintää Reynisfjaran toisessa päässä. Sinne päästäkseen on kierrettävä useamman kilometrin lenkki, sillä mustan rannan ja kalliokielekkeen erottaa kymmenisen metrin kaistale merta. Voihan olla että sieltä jokin patikkapolkukin menee, mutta me hyppäsimme jälleen Hyundain kyytiin.

2020-02-07_07-02-13

Dyrhólayen luonnonsuojelualueelle vie hyväkuntoinen tie numero 218. Opasteet ohjaavat kahdelle erillisille parkkipaikalle, joista me valitsimme ensin alhaalla sijaitsevan. Näköalatasanteelta oli hienot näkymät Reynisfjaraan, ja sieltä lähti myös polku ylhäällä olevalle parkkipaikalle. Aikataulusyistä me päätimme mennä autolla. Kunpa vain olisin siinä vaiheessa ymmärtänyt, mikä meitä odottaa.

2020-02-07_07-00-40
2020-02-07_07-01-36

Tien alussa oli heti 20km nopeusrajoitus ja merkki mutkista. Mutta ei mitään varoitusta siitä, miten kuoppainen ja kapea tie on. Pahimmissa mutkissa kuopat olivat tolkuttoman korkuisia ja tien pinta pelkkää lohkareista irtosoraa. Olispa neliveto. Pikkuinen Hyundaimme oli äärirajoillaan, reissukaveri kauhusta kankea ja mä keskityin anelemaan, ettei kukaan tulisi vastaan. Päästäänkö me ikinä ylös? Takaisinkaan ei voinut palata. Jousitus natisi liitoksissaan ja okei, taisi siinä kytkinkin hieman haista. Mutta päästiin ylös! Kukaan ei kuollut! Miten täältä pääsee pois? Kannattiko tänne edes tulla?

2020-01-28_07-30-03
2020-01-28_07-30-32

Todellakin kannatti. Kukkalan laella vartioi uljas majakka aivan mielettömän upeaa näkyä kohti päättymätöntä merta. Seuraavan kerran maata olisi näkyvillä vasta Etelämantereella.

Majakassa voisi myös yöpyä. Kuunnella kuinka tuuli ujeltaa ja meri myrskyää. Katsella Islannin ainutlaatuisia maisemia, jossa lumihuippuiset tulivuoret seisovat ylväinä ja mustat hiekkarannat ulottuvat kaukaisuuteen. Ja se tuuli, se on lennättää tällaisen tukevavartisenkin kumolleen.

2020-01-28_07-29-38
2020-01-28_07-31-00

Vík oli Islannin roadtripin neljännen päivän pysähdyspaikka paluumatkalla Jökulsarlonin jäätiköltä Selfossiin.

4 comments On Víkin musta hiekkaranta Reynisfjara ja Dyrhólaeyn majakka

Leave a reply:

Your email address will not be published.

Site Footer